TAKAISIN OMAAN ELÄMÄÄN

Moi. Mitä sulle kuuluu tänään? Heräsitkö tyytyäisenä, levättyäsi? Nautitko sun aamukahvista? Katsoitko ulos ja nautit sun kotikulmista? Saitko tehdä hommia siellä, missä nautit niiden tekemisestä? Itse olen aivan into piukeana siitä, että saan jälleen vastata jokaiseen näistä niin kuin tuntuu parhaalta.

Kuuluu hyvää. Vähän yllättäen – ja toisaalta ei niinkään – kesäprokkikseni baristana päättyi eilen kello 8.30, ja sen jälkeen olen palautunut takaisin siihen rytmiin ja elämään, jota rakastan kutsua omakseni. Heräsin tänään liki 12 tunnin unien jälkeen sen tuhisevan vierestä, nautin aamukahvin hänen tekemänään, oi niin nautin näkymästä ja myös kotikadusta, kun kipasin kukkakaupassa hakemassa kasvin meidän työpöydälle.

Saan tehdä hommiakin siinä, tai olla tekemättä, juoda niin monta kuppia kahvia kuin haluan ja ottaa jonkin aikaa ihan rennosti, kunnes päätä alkaa kiristämään tuleva syksy ja se, kuinka sen työkuviot setviintyvät. Mutta tänään nautin. Hengitän. Ehkä kirjoitan lisää, kun kofeiini laskee ja ajattelen taas jotain selkeää.

Ihanaa olla täällä.

AINA LIIKAA

Eka kerta kaikelle, eikö? Kuten sille, että kirjoittaa Flown jälkeisenä aamuyönä, yhä hieman humalassa, henkisen ja fyysisen pahoinvoinnin keskellä kotisohvalta. Puoliso nukkuu sängyssä, samassa kuin minäkin vielä äsken.

Kunnes se iski sisään, häpeä. Häpeä, joka ei katso promilleja, aikaa tai paikkaa, ulkonäköä tai hitto vie edes käytöstä: sillä on vain yksi ja sama, ainainen agenda kertoa, että olin taas hieman liikaa. Aina liikaa. Vähän liikaa.

Se laittaa kysymään itku silmissä: ”ajatteleeko kaikki, että?” Se näyttää nauhalta uudestaan ja uudestaan jokaisen epävarmuutta sisältäneen hetken, haluaa nähdä minut mytyssä makaamassa. Liikaa, aina liikaa.

Tältä tuntuu tänään. Toive omalle persoonallisuudelle: ollapa vähän vähemmän neuroottinen perfektionisti ja vähän enemmän armollinen itseä kohtaan. Ja sinut sen faktan kanssa, etten ole mitään muuta kuin ihminen.

MITÄ KUULUU?

Tässä ajattelin sunnuntai-iltani ajankuluksi kirjautua kaikessa itsevarmuudessani tänne wordpressiin ja vähän kanavoida tähän tekstikenttään, mitä kuuluu. Miten menee, mitä on tapahtunut, mikä on meininki. Lukeekohan tätä enää kukaan? Tai miten haluan enää kirjoittaa, ja kenelle? Ajattelin ainakin alkaa villiksi tasaamalla tekstin tänne vasemmalle ja unohtamalla täydellisen kirjakielen, ihan vaan koska. Vaihtelu virkistää.

Nähtiin tuossa aiemmin tällä viikolla Ellan kanssa ensimmäistä kertaa reippaaseen kuukauteen ja siinä parvekkeella höpötellessämme tajuttiin aika nopeasti, että energiat ovat ihan erit. Vaikka oltiin koko kuukauden ajan juteltu tiiviisti puhelimessa ja erilaisissa aplikaatioissa, toinen tuntui jotenkin energeettisesti kaukaiselta, vieraalta. Samalta tuntuu nyt kirjoittaa. Ehkä tämä, kuten se kyseinen keskustelukin, tästä lämpiää.

Juuri nyt lepäilen pellavalakanoiden hellässä huomassa meidän parvella ja katson, kun maailman lämpimin ilta-aurinko tunkeutuu ikkunasta sisään ja saa vastapäätä näkyvän talon punaisen tiiliseinän näyttämään siltä kuin olisi osa meidän olohuonetta. Olispa! Valkoisen lankkulattian ohella olen alkanut unelmoimaan näkyvistä parruista ja punertavista tiiliseinistä. Skarpeista, tummanharmaista tekstiileistä ja, no, kaikesta ei-niin-kliinisestä.

Olen alkanut puhumaan ja ajattelemaan kovin paljon kaikkea tällaista. Esteettistä, tai pinnallista, tulkinnasta ja tulkitsijasta riippuen. Haluaisin jo tilavamman kodin, pinnatuoleja ja hennot, valkoiset verhot, mutta mikä ikinä tätä maailmaa ohjaa, ei ole vielä ilmoittanut Oikotielle suunnitelmastani. Tai sitten, kuten yleensä, tämäkin käy viiveellä ja kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä on tietysti kauheaa ja kivuliasta. Ainakin minulle.

On ollut sopivasti aikaa ja intensiteettiä jatkaa haavojenavailuprokkista olematta tilivelvollinen kenellekään, eli tänne. Summaamalla sanoen: prokkista rittää yhä. Olen hyvin takertuva, hyvin läheisyyttä, huolta ja huolenpitoa kaipaava, hyvin sinut sisäisen lapseni kanssa ja hyvin– ah, just nyt nälkäinen. Käyn napsimassa jääkaapista tähteitä ja palaan sitten. Odota.

No niin, jatketaan. Joka tapauksessa: vähän 4-, 5- tai 6-vuotiaan tasolla päivästä riippuen. Ja täysin ok asian kanssa.

Työsaralla kaikki skulaa, just nyt. Teen baristan juttuja Hertsikassa vielä joitakin viikkoja, Ellin kanssa on yhdet häät caterattavana, nyt kun kirja on kuvattu, se pitäisi kirjoittaa, ja artikkeleita teen aina ohella kun ehdin ja jaksan. Kaikki projektit ovat semi-ok mallillaan, mutta tulevaisuudesta ei mitään hajua, mikä toisaalta kuulukin asiaan. Mutta pelottaa se silti – masennunko taas, kun sille löytyy aikaa? Odottaako se siellä alitajunnassa veikeänä jalansijaa?

Ollaan myös alettu puolison kanssa juoksemaan säännöllisesti, ja voi pojat. Tuntuu hyvältä. Tuntuu niin, niin, niin hyvältä. Muutamakin kilsa kuulostaa tällä kunnolla kovin suurelta, ja jos siihen jaksaa vielä päälle venytellä kunnolla ja huoltaa kehoa, on koko loppu päivän mielettömän ihana olla. Ollaan molemmat oltu historiassa puolimaratonkunnossa, joten ihan tuttu temppu pääkopalle, vielä kun kehon totuttaisi mukaan leikkiin. Pikkuhiljaa.

Nyt tuntuu hyvältä, että olin liikkumatta vielä hetki sitten, kun sen aika ei olisi todellakaan ollut: että jaksoin ensin käydä mieleni kanssa kaikki battlet kahdestaan, ja vasta sitten kutsua kropan mukaan kehään, kun sen oli turvallista tulla. Tarkalleen ottaen tulin yksi päivä kotiin kahvilalta ja sanoin Joonalle, että nyt olisi varmaan hyvä hetki mennä lenkille. Ja oli. Aion tosin ainakin vielä juosta vain korvien välille, ja olla täysin juoksematta keholle.

Blogin kirjoittamista? Hmm, ei ole ollut ikävä. On ollut kiva panostaa enemmän Instagramiin ja Snapchattiin, ja toisaalta oivaltaa myös kaikenlaista uutta itsestäni ja asenteistani. On ero siinä, tuottaako sisältöä itselleen ja ne ketkä seuraavat, seuraavat – vai tuottaako sisältöä seuraajilleen ja itse seisoo sen takana täysin autenttisena välillä, välillä ei. Itse olen harrastanut viimeistä paljon enemmän kuin ymmärsinkään. Ja ajattelin lopettaa nyt.

Ensi viikolla aion mennä Flow’hun tanssimaan, olla sinut itseni kanssa ja työskennellä häpeäntunteen kanssa, tehdä sopivasti töitä – kahdesta viiteen tuntia päivässä – ja lepäillä tasapainoisesti. Olla, elää, hengittää ja kirjoittaa, ärsyttää niitä, jotka eivät ymmärrä minua tai uskalla kohdata itseään, syödä juuri kaikkea sellaista, mikä saa puritaaniset ruokailijat lähettämään huolestuneita viestejä, ja ihan vaan pomppia menemään omaa elämääni.

Toivottavasti säkin.

PS. ostin ne Parikan pupukengät.

KIRJOITTAJAN BLOKKIA – VAI?

Voisin aloittaa tämän postauksen näin:

Moikka muruset! Nyt on tuntunut viimeisen viikon mittaan vähän siltä, ettei blogiin irtoa asiaa tai ajatuksia: on ollut ihan perinteinen writer’s block päällä. Kalenteri onkin ollut yhtäkkiä – omissa mittasuhteissani – täynnä ihan oikeita töitä ja vapaa-ajan olen halunnut viettää sen parrakaan kainalossa.

Yhä tunnen ja ajattelen päivän mittaan kaikenlaista, mutta nyt ei ole tuntunut akuutilta päästä purkamaan sitä blogiin: olen tavannut ystäviä, nauttinut omasta ajasta ja puinut kaiken läpi puolison kanssa. Ja nyt kun on ollut sopivasti töitä, on myös ollut resursseja tehdä kaikenlaista kivaa (ja selata zalandoa tuntikaupalla).

Puhuttiin kuitenkin tuossa viime viikolla Ellan kanssa tällaisesta blokki-ilmiöstä, ja eihän kyse ole pelkästään siitä, ettei ole ollut aikaa tai energiaa antaa mitään: on myös kyse siitä, että kun en ole halunnut kirjoittaa tunteista ja syvemmistä ajatuksista, en ole oikein osannut kirjoittaa mistään pinnallisemmastakaan.

Helposti laittaa oman tekemisensä johonkin boksiin, ja kun ei tunne olevansa siinä boksissa, tuntuu kuin ei olisi mitään annettavaa. Kun on hyvinvointibloggaaja ja voi huonosti, tuntuu ettei voi antaa mitään. Ja kun kirjoittaa syvällisistä asioista ja nauttii nettishoppailusta, tuntuu ettei voi antaa mitään.

Tietystihän aina olisi jotain annettavaa. Huonovointinen hyvinvointibloggaaja voisi kirjoittaa nimenomaan siitä, ja nettishoppaileva tunteidentutkija voisi kirjoittaa juuri siitä. Helposti vain haluamme määrittellä omat kirjoitusalustamme tietynlaisiksi foorumeiksi, ja kun emme itse tunne kuuluvamme sinne, emme myöskään kirjoita mitään.

Oma onneni tässä bloggaamisessa on se, että tämän plakkariin tuoma mikään-mikään on hyvin marginaalinen osa tekemääni leipää, ja lisäksi teen tätä niin sataprosenttisen itsenäisesti, että kaikki langat siitä, mitä kirjoitan ja milloin – vai kirjoitanko ollenkaan – ovat täysin omissa käsissäni.

Kuitenkin on varmasti ihan luonnollinen ajatus ymmärtää, että välillä tekee mieli kirjoittaa enemmän, välillä vähemmän. Ja nyt eletään tässä syklissä tuota myöhemmin mainittua aikakautta. Varmasti aika pian taas näppäimistö sauhuaa juuri tähän tekstikenttään, ja sitten nautitaan yhdessä siitä.

Nyt on kuitenkin – tämän päivän, viikon, kuukauden tai tulevan 20 vuoden ajan – aika keskittyä vähän muihin asioihin ja antaa itselleni takaisin. Kulunut kevät oli niin auttamattoman rankka, että aion nyt hetken ajaksi pistää paussille pelkän selviämisen ja sen sijaan nauttia runsaudesta, jonka olen paljon enemmän kuin ansainnut.

Ihanaa viikkoa kaikille teille. Kiitos, kun luette ja kiitos, kun olette olleet täällä kaikkien eri tunnetilojen ajan. Halataan kun tavataan.

H-SANASTA

Istun, kuten lähes aina työaamuina, Kanavanrannan Johan & Nyströmillä. Oikealla puolellani muutama täältä tuttu kasvo naputtaa tietokoneitaan, vatsassani sulaa täytetty maalaisleipä ja kuppi parasta kahvia, terassilla puoliso valmentaa kahta asiakastaan. Kaikki on aivan kuten ennen – muttei todellakaan ole.

Oivalsin eilen jotain, mikä muuttaa nyt sekunti toisensa jälkeen – yhä vain perustavanlaatuisemmin – sitä, kuinka katson itseäni, tunteitani ja käyttäytymistäni, ja kuinka katson muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Tuntuu aivan äärettömän vapauttavalta ymmärtää vihdoin, mistä kaikessa minua ihmetyttäneessä on kyse.

Alustan vähän. Kun reilu puoli vuotta sitten päätin alkaa tutkia omia tuntemuksiani ja rektioitani, olin aivan lukossa. Sitä on vaikeaa selittää ja vielä vaikeampaa ymmärtää: he, jotka itsekin tiedostamattaan lukitsevat tunteitaan, eivät tiedä, mistä on kyse – ja he, jotka eivät lukitse, eivät välttämättä tiedä, miltä tuntuu olla lukossa.

Syy siihen, miksi olen – hyvin nuorena, arviolta alle kouluikäisenä – alkanut jättää negatiivisia tunteita paitsioon ja rakentaa hyvin vahvaa suojamuuria pärjätäkseni, on aika yksiselitteinen ja äärimmäisen inhimillinen, mutten aio kertoa siitä sen tarkemmin. En tosin itseni vuoksi, hyvin mielelläni kertoisinkin.

Kokonaisvaltaisen tunnelukon purkaminen on tuntunut vähän kuin videopeliltä ei leveleineen. Arkipäiväiset asiat ovat ”triggeröineet” minussa jonkin vuosia turrutetun haavan aktivoitumaan, ja tunnemyrsky on päässyt valloilleen. Kun sen on aina systemaattisesti tuntenut läpi, on tullut rauha, kunnes sama on toistunut uudelleen.

Leveliltä toiselle päästessä – ei tosin ylöspäin, vaan aina vain syvemmälle – pintaan nousseet haavat ovat muuttuneet aina vain syvemmiksi ja minua satuttaneemmiksi, eli olen käytännössä käynyt läpi kaikkea sitä, mitä en lapsena osannut ymmärtää: miltä suojelin itseäni, koska en lapsena osannut muutakaan.

Aluksi tämä oli hyvin haastavaa, mutta päivä toisensa jälkeen siitä on tullut helpompaa: nyt se on jo arkipäiväistä ja suhteessa hyvin helppoa. Olen oppinut tuntemaan tunteet ja haavat fyysisesti kehossa ja ymmärtämään, että ne ovat minussa, mutta minä en ole ne. Voin vapaasti tuntea ne läpi, ja sitten päästää irti.

Syy miksi kerron kaiken tämän, on havainnollistaakseni tätä prosessia: olen tavallaan kaivautunut hyvin syvälle omaan itseeni ja kerros kerrallaan purkanut tunnelukkojani ja niiden takana olevia haavoja, päästen aina yhden kerroksen lähemmäs sitä, miksi olen ylipäätään lapsena suojautunut tunteilta.

Siksi ymmärrän, etten olisi voinut oivaltaa mitään – varsinkaan tämän postauksen aihetta – yhtään aikaisemmin, koska en ole yksinkertaisesti ollut valmis vastaanottamaan tai oppimaan mitään sellaista. Olen – hyvin monen muun tavoin – suojellut itseäni tietyiltä raskailta tunteilta pärjätäkseni.

No, mitä ne raskaat tunteet sitten ovat? Henkilökohtaisesti minulle ne ovat tulleet tässä järjestyksessä: pelko, suru, masennus, ja kokoajan rinnalla kulkenut ahdistus, jota en ole vieläkään osannut täysin hyväksyä. Ja yksi muu. Uskoakseni kaikkein vaikein, kaikkein pelottavin ja kaikkein moniulotteisin: häpeä.

Puolisoni mainitsi minulle häpeän sanana ensimmäistä kertaa joitakin kuukausia sitten, mutta yksinkertainen defenssini silloin oli, etten oikeastaan koskaan tunne häpeää. Hän ymmärsi nopeasti viestin: en ollut valmis ymmärtämään, mitä häpeä oikeasti on, ja miten se käytännössä ilmenee. Hän oli oikeassa: en ollut. Kunnes nyt.

Meillä on kotona kirjahyllyssä Brené Brown -nimisen kirjailijan teos En olekaan yksin (I Thought It Was Just Me), jonka uskalsin avata ensimmäistä kertaa eilen. Henkilökohtaisesti pidän nimeä hieman harhaanjohtavana, sillä ainakin minulle teoksen tärkein funktio on ollut avata sitä, mitä häpeä on; tiesin kyllä, että kaikki muutkin tuntevat sitä.

Taidan olla kirjan suhteen vasta jossain sivun 20 paikkeilla, mutta voin jo nyt tuntea, kuinka pelkästään kirjailijan ajatukset resonoivat rivien välistä sellaisia ajatuksiani auki, joita en ole aiemmin ymmärtänyt. Hitto, nehän ovatkin häpeää. Ne kaikki. Niin minulla kuin kaikilla muillakin.

Se, että pelkään yhden työnantajistani pitävän minua huonona työntekijänä; että panikoin, kun hän ei vastaa viesteihini ja teen huolimattomia virheitä; se, että tuntuu inhottavalta valmistaa yömyöhään iltapalaa kurnivaan nälkään, kun puoliso nukkuu jo; se, että tunnen kahvilassa, että minusta ja toiveistani on liikaa vaivaa.

Nämä yllämainitut asiat eivät tunnu – ainakaan vielä – häpeänä sellaisena tunteena, jona miellämme sen. Ne tuntuvat siltä, että olen vihainen työnantajalleni ja kritisoin häntä päässäni; että tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen nälkäinen ja joudun valmistamaan ruokaa; että tunnen minusta koituvan liikaa vaivaa.

Aloinkin eilen ajatuksen kanssa miettiä sellaisia voimakkaita reaktioita ja tunteita minussa, joita en aiemmin ole osannut jäljittää: se, kuinka tunnen kehoni lähes poikkeuksetta liian isoksi ja toivon, että voisin vain sulautua muiden ihmisten joukkoon; se, kuinka paljon pelkään kritiikkiä, auktoriteetteja ja vanhempiani.

En minä oikeasti pelkää kehoani, kritiikkiä tai tahoja, jotka yrittävät kontrolloida minua; pelkään tuntea häpeää. Oivaltaessani tämän tuntui kuin kaikki olisi yhtäkkiä selkeää, ilmavaa ja tekisi järkeä: näinhän se oikeasti on. Miksi reagoimme niin voimakkaasti toisiin ihmisiin ja kehoihimme – häpeä, tai pikemminkin sen välttely, selittää niin monta asiaa.

Mainitsin aiemmin, että tunnen kaikki tunteet fyysisesti kehossa: havainnollistamisen nimissä voin mainita, että pääsääntöisesti vatsan alueella ja joskus myös rintakehässä tai käsivarsissa – häpeän hyväksymisen tunsin eilen pohkeissa ja varpaissa, missä en ole koskaan tuntenut mitään muuta kuin voimakkaan orgasmin.

Antaa ehkä jotain osviittaa siitä, kuinka käsittämättömän hallitsevan ja perustavanlaatuisen asian äärellä ollaan: voimakkaamman kuin ahdistus, suru, pelko tai edes masennus. Kirjan – kahdenkymmenen ensimmäisen sivun – perusteella häpeä onkin paitsi tunne itsessään, myös tunne hyvin monen muun tunteen takana.

Haluaisin niin kovasti jo kirjoittaa tästä aiheesta lisää – puhumattakaan siitä, kuinka paljon haluaisin ymmärtää aiheen kokonaisvaltaisesti. Minusta tuntuu, että tämä on ehdottomasti yksi tähänastisen elämäni suurimmista oivalluksista ja sellainen aihe, josta haluan kirjoittaa ja oppia paljon lähitulevaisuudessa.

Nyt kuitenkin loppuu kesken puhti ja asia: toimikoon tämä postaus johdantona. Ärsyttää julkaista tällaista keskeneräistä tekstiä, mutta jostain syystä nämä ovat poikkeuksetta olleet hyvin suosittuja – tiedä häntä.

Keskeneräisiä pusuja. Palataan.