ELÄ ELÄMÄSI JA UNOHDA IKÄSI

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut olla ja tuntenut olevani vanhempi kuin olen. Sellainen varhaiskypsä, tai pikkuvanha, näkökulmasta riippuen. Wise beyond her years. Pitkään aikaan en edes miettinyt ikääni, elin vain menemään, ja kun joku joskus kysyi tai aihe tuli esille, kaikki olivat kuin ällikällä löytyjä. Niin nuori?

Joskus varmasti tunsin ylpeyttä tästä, enää en niinkään. Tavallaan tunnen häpeää, tavallaan hyväksyn, että se on tosiasia. Olen psykologisilla mittapuilla katkonut napanuorani aika varhain ja valinnut omat vaatteeni jo eskarissa, tehnyt itsenäisesti läksyt jo ensimmäisillä luokilla ja tavallaan kasvanut aikuiseksi paljon nuorempana kuin ehkä tavallista.

Jo pienenä viihdyin hirveän hyvin aikuisten pöydässä keskustelujaan kuunnellen, viimeistään teini-ikäisenä aloin tuntea suurta irrallisuutta ikäisiäni kohtaan. En koskaan päässyt kiinni ryyppäämisen kulttuuriin tai mihinkään sellaiseen muutenkaan, elin villit teinivuoteni ihan toisella tavalla.

Hippivuosina ajattelin vain, että olen vanha sielu. Se oli helppo selitys. Nyt ajattelen kuten toisessa kappaleessa selostin. Seurauksena olen vain alkanut ajoittain potea jotain sellaista, mitä kutsuisin käänteiseksi ikäkriisiksi. En haluaisi olla näin nuori. Haluaisin iän tuoman uskottavuuden, naururypyt, immuniteetin sosiaaliselle tuomitsemiselle.

Törmäsin viime viikolla pinterestissä otsikon lausahdukseen: ”Live your life and forger your age.” Se kolahti. Tarkoitettu varmasti ikinuorille nelikymppisille, mutta miksen voisi soveltaa sitä myös omaan tilanteeseeni? Olen jo oppinut ja sisäistänyt, etten halua elää twentiesejäni niin kuin olisi sosiaalisesti hyväksyttävää, miksi sitten tuskailisin asian kanssa?

Tuntuu, että pääkaupunkiseudulla – ja ainakin kantakaupungissa – kaikki tapahtuu hitaammin. Koulussa isutaan ainakin kaksivitoseksi, sen jälkeen havitellaan oman alan vakituista työpaikkaa, tinderöidään ohella ja kaikenlainen asettuminen on ajankohtaista aikaisintaan kolmekymppisenä. Perhe hankitaan sitten, itsetutkiskelulle on aikaa ehkä eläkkeellä.

Miettiessäni tätä soiaalista normia tunnen lähinnä pakokauhua. Mitäs minä sitten teen seuraavat kymmenen vuotta, kun en aio astua jalallani enää yhteenkään valtion oppilaitokseen tai välttämättä edes tehdä yhtä ja yhtenevää uraa jollain tietyllä alalla? Istun kotona ja pyörittelen peukaloita, katson kelloa ja odottelen ajan kuluvan?

Haluan asettua ja itsetutkisella, haluan skipata seuraavat kaksikymmentä vuotta sosiaalista normia. Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, olen jo tehnyt kaiken seikkailun, kaiken rinkka selässä reissaamisen, kaiken kokeilemisen ja todennäköisesti myös kaiken tyhmän ja lapsellisen, mitä vain voi tehdä.

En minä halua himmailla unelmieni kanssa viittätoista vuotta vain siksi, että se olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Haluan elää elämäni niin kuin minä haluan – ja unohtaa ikäni parhaani mukaan.

KOTIJUTTUJA

Menemme parin tunnin päästä katsomaan asuntoa. Tämän tällaisen oli tarkoitus alkaa vasta aikaisintaan tammikuussa, mutta tänään aamulla surffaillessani tuli vastaan niin äärimmäisen hyvällä hinta-laatusuhteella, sijainnilla ja kriteeri-indeksillä varustettu koti, että hiiteen suunnitelmat.

Saattaa tosin käydä samoin kuin kesällä, kun tein vastaavanlaisen löydön: samaan näyttöön oli tunkemassa lisäksemme niin paljon muita, ettemme edes menneet sisälle. Mutta jos lykky kävisi, haluaisin muuttaa jo nyt. Meidän mökkimme on ihana ja pärjäämme tässä, mutta kyllä sitä joitain asioita kaipaa.

Kuten sitä, että voi matalammalla kynnyksellä kutsua ihmisiä kylään. Ja sitä, että voi illallistaa notkuvan ruokapöydän äärellä, on erillinen makuuhuone ja sänky, joka ei ole parvella. Vähän enemmän neliöitä ja tilaa – ja ylipäätään sellainen koti, joka näyttää ja tuntuu siltä, että kaksi ihmistä elää siellä.

Voi, kuinka odotan sitä kotia. Tulisipa se vastaan jo tänään.

ITSENSÄ RAKENTAMISESTA

Elämä ja ihmisyys on lopulta ihan järkyttävän yksinkertaista, sitä mieltä olen. Paljon on kukin kerännyt vuosien mittaan mieleensä sellaisia pintapuolisia haaveita ja asioita, joita haluaisi, että alkaa luulla tarvitsevansa niitä. Harvempia niistä oikeasti tarvitsee. Ihminen tarvitsee lopulta hyvin vähän.

En ajattele niinkään, ettei kotonaan saisi olla kuin patja tai vaatekaapissaan kuin yksi paita ja yhdet housut, mutta sellainen loputon tarve saada kaikkea, saavuttaa kaikkea, olla kaikkialla ja olla kaikenlaista poikinee kyllä jostain ihan muusta kuin siitä, että oikeasti tarvitsisi siitä murto-osaakaan.

Tämän tällaisen minimalismin ydin lienee siinä, mitä ohjeistin ystävälleni: sen sijaan, että itseään etsiessä ja rakentaessa kokeilisi päälleen kaikenlaisia eri identiteettejä, ajatusmalleja ja pukeutumistyylejä, ei kokeilisi mitään. Olisi vain. Odottaisi, millaisia ehdotuksia sieltä itsensä sisältä oikeasti kumpuaa – mitä oikeasti tunteen tasolla tarvitsee.

Se on vapauttavaa.

SUNNUNTAIN AJATUKSIA

Tänään oli mukava päivä. Nukuin pitkään, herätin puolison pusuin, tein kahvia, hän paistoi pannukakkuja. Söimme, joimme, oikoluin tekstiään. Uhmasimme lumimyrskyä, kävimme Katajanokalla kahvilla. Olin pettynyt, että pesin kashmir-piponi pesukoneessa (se, kansankielellä, lörähti).

Kotona katsoimme ikkunasta valtavan kokoisia lumihiutaleita, lepäilin pehmeää ihoaan vasten. Tunsin onnea. Söin nyhtökauraa ja mandariineja, kuuntelimme siivotessa joululauluja. Hän meni nukkumaan päiväunia, minä tein teetä ja odotan sen jäähtyvän tässä pinnatuolilla.

 

Olen alkanut konkreettisesti kirjoittaa ylös niitä visioita ja tavoitteita, joita päivän mittaan putkahtaa mieleen. Selkeyttää elämää ja sen suuntaa. Boldilla lukee: ”ihottuman hoito, haavojen parantaminen, paremmaksi baristaksi”. Alla sitten kevyempiä ajatuksia, kuten ”joulukalenteri” aamujani piristämään ensi kuussa.

Kirjanpito- ja verohommat, Krijesan kanssa kahvit, kameran myynti?, Halon laina pois -> skumpalle, videomuotoinen kurssi kirjalle, Tammisaaresta täydellinen koti. Toiset näistä toteutunevat ensi viikolla, toiset vähän myöhemmin. Kaikki aion kuitenkin toteuttaa. Mitä muutakaan sitä tekisi?

PERFEKTIONISMISTA

Vaikka olen täällä pian vuoden ajan höpissyt henkisestä hyvinvoinnista ja haavoistani, en ole tainnut koskaan mainita, mitä omat haavani käytännössä ovat. No, niitä on paljon, ne ovat erilaisia ja oireilen niistä jokaisesta eri tavalla. Hallitsevin niistä taitaa kuitenkin olla – ainakin juuri nyt – tämä, perfektionismi.

On sellaisia haavoja, jotka ilmenevät esimerkiksi jätetyksi tulemisen pelkona; ja on tällaisia haavoja, jotka eivät ole pelkästään pelkoja ja toiveita, vaan persoonallisuuspiirteitä. Sellaisia, joista on rakentanut itselleen suojaisan turvan, ja joiden sisällä on sitten elellyt vuosia, tai kymmeniä.

Helposti sitä ajattelisi, että eihän perfektionismi nyt mikään haava ole tai huono piirre lainkaan – lahja, jopa. No, siinä missä perfektionismi on syypää siihen, että tämä blogi näyttää juuri tältä tai siihen, että sain tiettyyn pisteeseen asti koulussa vain yhdeksikköjä ja kymppejä, on se syy paljon muuhunkin.

Normaalin – tai siis, ei perfektionistisen – ihmisen pään sisällä – ymmärtääkseni – itsensä arvosteluasteikko menee jotakuinkin näin: välttävä, kohtalainen, tyydyttävä, hyvä, kiitettävä, erinomainen. Minun päässäni se menee näin: joko täydellinen tai huono. Ei välimuotoja.

Ei tunnu tämä piirre paljon lahjalta siinä vaiheessa, kun itkee joka päivä työpaikan vessassa, hokee itseään huonoksi puhelimessa parhaalle ystävälle monta tuntia, ylianalysoi ihmisten kritiikkiä – ja kyllä, myös kohteliaisuuksia – ja antaa itselleen luvan olla ihminen vasta, kun tuntee olevansa täydellinen.

Se, mitä täydellinen edes tarkoittaa, on varmasti hirmu yksilökohtaista, mutta minulle se tarkoittaa sitä, että täytän ihmisten ja ennen kaikkea auktoriteettien oletukset ylitän ne, suoriudun virheettömästi kaikista mahdollisista tehtävistä, enkä luoja paratkoon koskaan tuota kenellekään pettymystä.

Jos kiinnostaa – vaikka omakohtaisesti – mistä tällainen kovin siunattu persoonallisuuspiirre oikein on kummunnut, löytää vastauksia varmasti googlailemalla, tai ainakin kirjasta Enneagrammin viisaus.