HUOMENTA

Huomenta, tekisi mieli sanoa. Kello on neljä sunnuntaina. Halusin vain kirjoittaa pitkästä aikaa. En oikein keksi parempaa sanaa, jolla aloittaa. Huomenta näiden pitkien unien jälkeen.

Olen oikeastaan halunnut jo kirjoittaa jonkin aikaa. Aina välillä tulee mieleen sellaisia lauseita tai kokonaisia asioita, joita haluaisin kommunikoida täällä. Piilotin nyt alkuun kaikki vanhat postaukset. En halua, että kukaan lukee niitä. Muutun joka päivä, ei minua voi enää arvioida sen perusteella, miten olen jäsennellyt maailmaani viime keväänä.

Tuolla WordPressin sivupalkissa oli minulle onnitteluviesti. Today: Happy anniversary with WordPress. Kai siitä on jo tasan vuosi, kun tein todella järkyttävän elämänmuutoksen ja myönsin itselleni, etten enää halua pitää kahvilaa.

Lähdin Ullanlinnasta sateessa – vieläpä vahingossa pellavatossuissa, joita pidin kahvilalla sisäkenkinä – ja otin ratikan Katajanokalle. Soitin puolisolle, itkuisena varmaan. Pelotti ja oli ehkä vastoin kaikkea järkeä, mutta tiesin, ettei kahvilasta tulisi enää mitään, nautinnollista nyt ainakaan. Lähdimme yhdessä purkamaan pakkaa siitä suunnasta, mitä haluaisin tehdä. Pitää blogia, ajattelin silloin. Maailman paras mies järjesti minulle tämän alustan ja oli aivan mieletön tukikallio koko sen kevään, jolloin yritin pysyä kiinni elämässäni, vaikken läheskään aina olisi halunnut.

Marraskussa maksoin pois viimeisen Halon leasing-laskun. Se vei jotain seitsemän tonnin luokkaa ja koko kuluneen vuoden, mutta olin vapaa siitä vankilasta. Kahden kuukauden päästä muutimme uuteen, tilavampaan kotiin ja ajattelin, että nyt olen varmaan onnellinen.

Hah. Ehkä joskus alan vielä oppia, ettei tavoitteiden saavuttaminen tuo onnea. (Vain kahvi, pusut ja mielenrauha voivat.) Tai jotain.

Ehkä helmikuu on aina rankka kuukausi, koska sitä tämä on ainakin ollut. Taas. Aivan todella rankka. Istuin eilen aamupäivällä sohvalla, näytin niin stressaantuneelta ja ahdistuneelta kuin ihminen ehkä vain voi ja olin niin uupunut, että olo tuntui krapulaiselta.

Jaksoin hoitaa pakolliset kirjanpitoon ja verotukseen liittyvät hommat ja sitten sanoin ääneen puolisolle, että ainakaan seuraavaan pariin viikkoon en voi ajatella itseni suhteen mitään progressiivista – nyt en voi painostaa itseäni päättämään, pitäisikö alkaa opiskella psykologiaa tai kenties hankkia alivuokralainen ja muuttaa Indonesiaan: nyt täytyy vain selviytyä, laittaa jalkaa toisen eteen. Ehkä nauttia siinä ohella jostain osasta tätä elämää. Rauhallisista viikonlopuista vähintään.

Hoidin itseni kokopäivätöihin kuun alusta, lisäksi on tuo reseptikirja, joka on menevä painoon kuun vaihteessa. Olen niin poikki ja alan olla niin stressaantunut, etten ole kiva kellekään. Itselleni ainakaan.

No, siihen sen enempää menemättä: kiva kirjoittaa taas. Itselleni, teille, muuten vaan. En huvikseni, mutta mukavuudekseni. Koska tästä tulee hyvä mieli. Hyvä olla. Sellaiset asiat ovat kivoja.