TÄYTTYMYKSESTÄ

Taas näytön edessä. Tulisiko tästä tapa?

Huomasin äsken iltalenkillä, että jotain tästä elämästä puuttuu. Sain äskettäin sellaisen työn, josta olen aikapäivät haaveillut, on pian mahdollista muuttaa sellaiseen kotiin kuin tahdon, sisustaa se kivasti ja maksaa Halon laina paljon ennakoitua nopeammin pois alta. Mutta se joku puuttuu, fulfilment. 

Onko tälle suomenkielistä sanaa? Sanakirja ehdottaa termin määritelmäksi sitä tunnetta, kun saa jotain kauan haluamaansa. En voisi näiden tunteiden valossa olla enempää eri mieltä. Täyttymys tulee – tulisi – ehkä päinvastoin siitä, että olisi tyytyväinen elämään sellaisenaan.

Helpommin sanottu kuin tehty. Ystäväni muistutti taannoisessa keskustelussa siitä, että ihmismieli rakastaa ongelmia, haasteita, vikoja ja niiden korjaamista. Ei edes tarvitse olla sellaista fiksaatiota kehittymiseen ja kehittämiseen kuin allekirjoittaneella, jotta tunnistaisi tuon lauseen todeksi.

Mutta onko täyttymys sitten pelkästään sitä, että sulkee ihmismielensä pois ja elää vain sydämestä – on, tuntee ja fiilistelee? Uskallan olla eri mieltä tästäkin. Oma mieleni on ainakin väistämättä jäsentelemässä, rationalisoimassa ja budjetoimassa kaikkea taukoamatta, ja sen blokkaaminen tuntuisi oudolta.

Voisiko täyttymyksen tunteen sitten saada siitä, että elää tasapainoisesti näiden kahden kanssa – mielen ja sen omapäisten tapojen ja toisaalta taas tunteiden ja niistä poikivien mielihalujen: käyttää mieltä renkenä ja antaa tunteiden ohjata. Kuulostaa oikealta. Nyt suihkuun. Mukavaa viikkoa.

SYKSYSTÄ JA ONNESTA

On alkanut syksy. Vihdoin. Jos saisin päättää, aurinko ei kurkistaisi pilvien välistä enää tämän syksyn aikana lainkaan, olisi harmaata ja tyyntä, mukavaa. Ei häikäisevää aurinkoa eikä välttämättä myöskään sademyrskyä, vain pilvistä ja turvallista. Tykkään.

Teimme tänään päiväkävelyn Tähtitorninmäeltä Eiranrantaan ja sieltä aina ihanaan Birgittaan saakka, burgerille ja viinille. Maistui. Vaikket olisi kasvissyöjä tai välittäisi viljan laadusta, kannattaa valita listalta jauhelihan sijasta tempeh ja pyytää gluteenitonta. Annos oli sata kertaa maukkaampi kuin viimeksi syömäni toinen.

Pinttynyt ajatukseni siitä, etten muuta Krunikasta pois koskaan – paitsi ehkä Puu-Käpylään, valkoisilla lankkulattioilla kiitos – horjui tänään Tähtitorninmäellä. Varsin miellyttävä kaikin puolin, ja vielä Krunikkaakin hiljaisempi. Kiinnostaa. Läheiset puistot ja merenranta tekee paikasta vielä viihtyisämmän.

En tiedä miksi halusin kirjoittaa, teki vaan mieli. Olen miettinyt viime aikoina ainakin sitä, että ehkä onnellisuuden ei välttämättä tarvitse olla sitä, että löytää työsaralla kutsumuksensa ja kokee olevansa oikeasti eheä, ehkä onneen voi tarttua ja siitä nauttia niinä pieninä asioina, jotka kulloinkin toimivat lähteenä.

Uusi, lämmittävä villahuivi. Hiljainen sunnuntai-iltapäivä kaupungilla. Kauniit vaahteranlehdet kadunvarsilla. Mukulakivet (aina). Juuri pestyt Niket, eukalyptusöljyn tuoksu. Maailman paras pannariresepti. Ensi kuuksi varattu Köpiksen-matka. Puolison siskon vauva, joka tuottaa onnea vain läsnäolollaan.

Ehkä onnen pieniin lähteisiin saa takertua, päästää niistä irti ja jatkaa sykliä vaikka läpi elämän, koskaan ehkä löytämättä mitään sen suurempaa vaalittavaa. Ehkä se riittää? Ainakin vielä. Jotain vaalittavaa varmasti haluan polullemme – pientä tosin sekin, kunnes suureksi kasvaa. Puhutaan siitä joidenkin vuosien päästä.

Villasukat, kynttilät, auringonlaskut meidän näkymällä. Tuo parrakas, hyvä kahvi, aamujen pusuhetket unisin silmin. Ehkei kukaan meistä tarvitse mitään elämää suurempaa, ellei sellaista sattumalta löydä. Ehkä näissä, hyvässä suhteessa itseensä ja ihmisissä, joille purkaa sydämensä on riittävästi. Ja välillä vielä enemmän.

TAKAISIN OMAAN ELÄMÄÄN

Moi. Mitä sulle kuuluu tänään? Heräsitkö tyytyäisenä, levättyäsi? Nautitko sun aamukahvista? Katsoitko ulos ja nautit sun kotikulmista? Saitko tehdä hommia siellä, missä nautit niiden tekemisestä? Itse olen aivan into piukeana siitä, että saan jälleen vastata jokaiseen näistä niin kuin tuntuu parhaalta.

Kuuluu hyvää. Vähän yllättäen – ja toisaalta ei niinkään – kesäprokkikseni baristana päättyi eilen kello 8.30, ja sen jälkeen olen palautunut takaisin siihen rytmiin ja elämään, jota rakastan kutsua omakseni. Heräsin tänään liki 12 tunnin unien jälkeen sen tuhisevan vierestä, nautin aamukahvin hänen tekemänään, oi niin nautin näkymästä ja myös kotikadusta, kun kipasin kukkakaupassa hakemassa kasvin meidän työpöydälle.

Saan tehdä hommiakin siinä, tai olla tekemättä, juoda niin monta kuppia kahvia kuin haluan ja ottaa jonkin aikaa ihan rennosti, kunnes päätä alkaa kiristämään tuleva syksy ja se, kuinka sen työkuviot setviintyvät. Mutta tänään nautin. Hengitän. Ehkä kirjoitan lisää, kun kofeiini laskee ja ajattelen taas jotain selkeää.

Ihanaa olla täällä.

AINA LIIKAA

Eka kerta kaikelle, eikö? Kuten sille, että kirjoittaa Flown jälkeisenä aamuyönä, yhä hieman humalassa, henkisen ja fyysisen pahoinvoinnin keskellä kotisohvalta. Puoliso nukkuu sängyssä, samassa kuin minäkin vielä äsken.

Kunnes se iski sisään, häpeä. Häpeä, joka ei katso promilleja, aikaa tai paikkaa, ulkonäköä tai hitto vie edes käytöstä: sillä on vain yksi ja sama, ainainen agenda kertoa, että olin taas hieman liikaa. Aina liikaa. Vähän liikaa.

Se laittaa kysymään itku silmissä: ”ajatteleeko kaikki, että?” Se näyttää nauhalta uudestaan ja uudestaan jokaisen epävarmuutta sisältäneen hetken, haluaa nähdä minut mytyssä makaamassa. Liikaa, aina liikaa.

Tältä tuntuu tänään. Toive omalle persoonallisuudelle: ollapa vähän vähemmän neuroottinen perfektionisti ja vähän enemmän armollinen itseä kohtaan. Ja sinut sen faktan kanssa, etten ole mitään muuta kuin ihminen.

MITÄ KUULUU?

Tässä ajattelin sunnuntai-iltani ajankuluksi kirjautua kaikessa itsevarmuudessani tänne wordpressiin ja vähän kanavoida tähän tekstikenttään, mitä kuuluu. Miten menee, mitä on tapahtunut, mikä on meininki. Lukeekohan tätä enää kukaan? Tai miten haluan enää kirjoittaa, ja kenelle? Ajattelin ainakin alkaa villiksi tasaamalla tekstin tänne vasemmalle ja unohtamalla täydellisen kirjakielen, ihan vaan koska. Vaihtelu virkistää.

Nähtiin tuossa aiemmin tällä viikolla Ellan kanssa ensimmäistä kertaa reippaaseen kuukauteen ja siinä parvekkeella höpötellessämme tajuttiin aika nopeasti, että energiat ovat ihan erit. Vaikka oltiin koko kuukauden ajan juteltu tiiviisti puhelimessa ja erilaisissa aplikaatioissa, toinen tuntui jotenkin energeettisesti kaukaiselta, vieraalta. Samalta tuntuu nyt kirjoittaa. Ehkä tämä, kuten se kyseinen keskustelukin, tästä lämpiää.

Juuri nyt lepäilen pellavalakanoiden hellässä huomassa meidän parvella ja katson, kun maailman lämpimin ilta-aurinko tunkeutuu ikkunasta sisään ja saa vastapäätä näkyvän talon punaisen tiiliseinän näyttämään siltä kuin olisi osa meidän olohuonetta. Olispa! Valkoisen lankkulattian ohella olen alkanut unelmoimaan näkyvistä parruista ja punertavista tiiliseinistä. Skarpeista, tummanharmaista tekstiileistä ja, no, kaikesta ei-niin-kliinisestä.

Olen alkanut puhumaan ja ajattelemaan kovin paljon kaikkea tällaista. Esteettistä, tai pinnallista, tulkinnasta ja tulkitsijasta riippuen. Haluaisin jo tilavamman kodin, pinnatuoleja ja hennot, valkoiset verhot, mutta mikä ikinä tätä maailmaa ohjaa, ei ole vielä ilmoittanut Oikotielle suunnitelmastani. Tai sitten, kuten yleensä, tämäkin käy viiveellä ja kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä on tietysti kauheaa ja kivuliasta. Ainakin minulle.

On ollut sopivasti aikaa ja intensiteettiä jatkaa haavojenavailuprokkista olematta tilivelvollinen kenellekään, eli tänne. Summaamalla sanoen: prokkista rittää yhä. Olen hyvin takertuva, hyvin läheisyyttä, huolta ja huolenpitoa kaipaava, hyvin sinut sisäisen lapseni kanssa ja hyvin– ah, just nyt nälkäinen. Käyn napsimassa jääkaapista tähteitä ja palaan sitten. Odota.

No niin, jatketaan. Joka tapauksessa: vähän 4-, 5- tai 6-vuotiaan tasolla päivästä riippuen. Ja täysin ok asian kanssa.

Työsaralla kaikki skulaa, just nyt. Teen baristan juttuja Hertsikassa vielä joitakin viikkoja, Ellin kanssa on yhdet häät caterattavana, nyt kun kirja on kuvattu, se pitäisi kirjoittaa, ja artikkeleita teen aina ohella kun ehdin ja jaksan. Kaikki projektit ovat semi-ok mallillaan, mutta tulevaisuudesta ei mitään hajua, mikä toisaalta kuulukin asiaan. Mutta pelottaa se silti – masennunko taas, kun sille löytyy aikaa? Odottaako se siellä alitajunnassa veikeänä jalansijaa?

Ollaan myös alettu puolison kanssa juoksemaan säännöllisesti, ja voi pojat. Tuntuu hyvältä. Tuntuu niin, niin, niin hyvältä. Muutamakin kilsa kuulostaa tällä kunnolla kovin suurelta, ja jos siihen jaksaa vielä päälle venytellä kunnolla ja huoltaa kehoa, on koko loppu päivän mielettömän ihana olla. Ollaan molemmat oltu historiassa puolimaratonkunnossa, joten ihan tuttu temppu pääkopalle, vielä kun kehon totuttaisi mukaan leikkiin. Pikkuhiljaa.

Nyt tuntuu hyvältä, että olin liikkumatta vielä hetki sitten, kun sen aika ei olisi todellakaan ollut: että jaksoin ensin käydä mieleni kanssa kaikki battlet kahdestaan, ja vasta sitten kutsua kropan mukaan kehään, kun sen oli turvallista tulla. Tarkalleen ottaen tulin yksi päivä kotiin kahvilalta ja sanoin Joonalle, että nyt olisi varmaan hyvä hetki mennä lenkille. Ja oli. Aion tosin ainakin vielä juosta vain korvien välille, ja olla täysin juoksematta keholle.

Blogin kirjoittamista? Hmm, ei ole ollut ikävä. On ollut kiva panostaa enemmän Instagramiin ja Snapchattiin, ja toisaalta oivaltaa myös kaikenlaista uutta itsestäni ja asenteistani. On ero siinä, tuottaako sisältöä itselleen ja ne ketkä seuraavat, seuraavat – vai tuottaako sisältöä seuraajilleen ja itse seisoo sen takana täysin autenttisena välillä, välillä ei. Itse olen harrastanut viimeistä paljon enemmän kuin ymmärsinkään. Ja ajattelin lopettaa nyt.

Ensi viikolla aion mennä Flow’hun tanssimaan, olla sinut itseni kanssa ja työskennellä häpeäntunteen kanssa, tehdä sopivasti töitä – kahdesta viiteen tuntia päivässä – ja lepäillä tasapainoisesti. Olla, elää, hengittää ja kirjoittaa, ärsyttää niitä, jotka eivät ymmärrä minua tai uskalla kohdata itseään, syödä juuri kaikkea sellaista, mikä saa puritaaniset ruokailijat lähettämään huolestuneita viestejä, ja ihan vaan pomppia menemään omaa elämääni.

Toivottavasti säkin.

PS. ostin ne Parikan pupukengät.